Olin eilen pitkästä aikaa työhaastattelussa. Mitä lähemmäs syyskuu ja työhönpaluuni lopullisesti lähestyy sitä tiukemmin olen päättänyt lähteä littoon. Mutta ensimmäinen haastattelu sitten 12 vuoteen oli melkoinen shokki. Se tapahtui ryhmässä ja oli hieman niin kuin pääsykokeet. Siinä vierähtikin pari tuntia, ja tunsinkin  sen jälkeen olevani aivan loppu! Olihan se huomattavasti helpompaa kuin sellainen 20 minuutin kuulustelu ja yhden ihmisen mielipide. Mutta on silti vaikeaa kirjoittaa nopeasti esseetä aiheesta MINÄ! Ja alkaa siinä pohtimaan että mitä itsestään oikein kertoo. Senkö että kuikkunen kuin persiisiin ammuttu karhu?! Tuskinpa. Ja tuskinpa nyt oikein noin tulistunut olenkaan, mutta helposti ärtyvä kyllä. 

Palattuani kotiin huomasin olevani aivan poikki! Lapset odottivat ruokaa, koti siivousta ja pitäisi vielä esittää reipasta ja osallistuvaa äitiä. Lopulta illalla vaan purskahdin väsymyksestä itkuun  Nolona tämän tunnustan. Työhaastattelu ei sitten oikein sopinut tai sitten helatorstain synttärikutsut yhdessä aiheuttivat pienen purkauksen. Tai sitten tämä kuukauden kestänyt yh-elämä.

Isoin ihana oli vaan niin suloinen;"kyllä minä, äiti, sinua aina autan." No niinhänhän tekikin, pelkällä olemassa olollaan. Mikään ei ole tärkeämpää kuin lapset! Mutta ei kerrota tätä miehelleni...

Tänään oli taas niitä äitiyden päiviä joista en ole ylpeä. Tuntuu siltä että olen ihan paska äiti, tyttäreni kuva vain silmien edessä vilkkuen ja pojat painavat omaa showtansa. Päällimmäisenä on kamala ahdistus syksystä, tulevasta koulusta, työstä, lapsien kouluista / tarhoista jne. Eli siis koko elämästä. Nyt olen sen päättänyt että vaikka vetää tiukoille niin otan lopputilin! Se kuulostaa nykyaikan ihan kamalalta, mutta haluan viettää aikaa lapsieni kanssa ja se ei tule onnistumaan jos olen kaikki yöt töissä. Se taas lisää sressiä ja tekee minut entistäkin kiukkuisemmaksi. Vanhimman dysfasia ei anna myöden vuorohoidolle ja nuorimmainen ei vielä puhu, vaikka ymmärtää. Sekin ahdistaa! Aivan liikaa mietittävää.

Haen koko ajan hulluna töitä. Kaikki mahdolliset myyjät ja siivoojat tms. käyty läpi. Onnistuin joten tekemään saksalaisen ü: kirjoittaessani sanaa työhakemus... Se taas vain nolottaa Samalla huomaan sormijärjestelmäni menneen täysin unohduksiin ja laitan tänne blogiinkin postauksia joissa vian vilisee kirjoitusvirheitä!!! Olen siitä pahoillani, mutta kun ei tunnu sormet pysyvän ajatuksen tahdissa...

 Aamulla minua odottaa vanhimman lapseni tekemä yllätyslahja, sormet syyhyttäis jo mutta en halua pilata lapsen yllätystä. Josta tuleekin mieleeni suloinen Miinani joka oli tehnyt tarhasa äidilleen sellaisen korun. Sanoin siihen että eikös se ole yllätys, niin sitten se muuttui yllätyskoruksi!!!! Voi miten rakastankaan lapsiani!!!!! Ja kaipaan enkeliäni.

Jotenkin tuntuu että hautausmaa on toinen koti, siellä tulee käytyä melko usein kunhan vaan pääsen. Nyt siskoni oli vienyt Miinalle vappupallon, ihanaa! Ystävättäreni mietti tässä hetki sitten että uskaltaako hän kävellä Miinan haudalle ja katsoa niitä toisia hautoja. Vastasin hänelle että toki! Minullekkin ne ovat niin tuttuja kuin vaan mahdollista, samassa rivistössä on kolmen muun lapsen haudat jotka tiedän. Mutta tänään hautausmaalla käveli luultavasti poika jaäiti. He vain katselivat hautoja. Tai sitten heillä oli juuri joku läheinen haudattu tms. mutta minun teki pahaa. En halua että he ajattelevat ja miettivät mihin lapsi on kuollut!!! Minä en halua edes että lapseni olisi kuollut! Tosin kuka sitä haluaisi.. 

Oi voi, jotenkin tuntuu että kun kohta on mennyt kaksi vuotta Miinan kuolemasta niin ajatukset ovat täysin sekaisin. Hakeuduin nuorimmaiseni kautta vihdoin psykoterapiaan ja nyt minusta tuntuu että sitä todellakin tarvitsen. Hautausmaatkin ovat julkisia paikkoja ja tietysti siellä saa käydä hakemassa lohtua, mutta ensimmäistä kertaa minun teki pahaa. Syytä en tiedä. Ehkä siksi kun oma elämä tuntuu olevan niin umpisolmussa ja tulevaisuus ei häämötä.

En vieläkään tiedä mitä teen. Tämä on ihan kamalaa. Olen kuin tuuliajolla. Nyt olen tulevaisuutemme eteen tehnyt sen että jatkan työpaikallani hoitovapaan jälkeen ainakin hetken. Koko ajan haen uutta työtö ja koulupaikkaa lykkään taas viimeisen vuoden. En jaksa ja en pysty nyt ottamaan sitä rahallisista sysistä vastaan. _Niin kamalalta kun se kuulostaakin, mutta ekaksi kun olen saanut (toivottavasti) edes lainalyhennystilille rahaa jemmaan jottei siitä tarvitse sitten välittää olen tyytyväinen.

Olen ihan hukassa! Työ ei innosta, opiskelu ei kiinnosta, mikä siis neuvoksi? Pääsin kuin pääsinkin toteuttamaan suurta haavettani ja opiskelemaan sairaanhoitajksi. Nyt minusta vain tuntuu siltä että siitä ei tule yhtään mitään! Ei oikein innosta tuo opintotuella elely lapsiperheenä. Tiedän että se ei ole syy hylätä loistava ammatti, mutta nyt olen jotenkin hukassa... Työni ja entiseen elämön palaaminen tuntuu kamalalta. Vanha työ (jota minulla onneksi on) tuntuu sitlä että tyttäreni kuolema olisi vaan kuin kenen tahansa immeisen kuolema! En osaa selvittää sitä miksi minusta siltä tuntuu, mutta kun tuntuu.. 

Haluaisin myös lisää lapsia. Kaikkein kamalinta mitä minulle on sanottu että kolmas vauva voisi tehdä hyvää, korjasin kiukkusena että neljäs!!!! Ja huom! Tämän sanonut oli hyvä ystäväni. Hirvittävän nopeasti ihmiset unohtaa. Minä en pysty. Enkä edes halua. Mietin tässä tosissaan hakeutumista sille psykologille jota minulle tarjottiin. Jospas se olisi sitä mitä kaipaan, ulkopuolista näkökulmaa. Ja tällä hetkellä myös unta...

Voi että! Tästä blogista kun on tullut julkinen terapeuttini, niin puran tänne näin nyt ajatuksia hieman siitä sun tästä. 

Nyt suurin ärsytyksen kynnys on naapurimme. Sanoin heille (rouvalle ja miehelle) erikseen että rakas aviomieheni ei haluaisi kaataa tuota yhtä koivua. Ja sanoin että minun puolesstani kyllä, mutta seison kyllä sitten mieheni sanojen takana. Eilen illalla klo 21 jälkeen esikko kysyi että äiti mikä tuo työauto on ja kas kas! Pihalla seistiin tekemässä sopimusta puunkaadosta! Suutuin siitä ihan tosissaan koska nyt ei oltu yhtä kaupan osapuolta kuultu joka myös on maksava taho! Ja kaiken lisäksi olin puhunut vain ja ainoastaan tuosta perällä olevasta koivusta ja maininnut että kyllä sen saa kaataa kun mies ei ollut sitä edes huomannut.. Ja tuohon toiseen hän ei ole myötämielinen. Vaikka omasta puolestani kyllä.

Ja painotan että puhuin yksikössä. Muutenkin kannattaa olla tarkkana mitä sanoo ja mitä ei. Harvoin puhun meistä siis minusta ja miehestäni vaan yleensä aina yksiköstä ja annan mielipiteeni. Kaikein lisäksi en halua tuohon väliin ruskeaa aitaa! YÖKS!!!! Voi voi. Välillä tuntuu että olisi pitänyt muuttaa jonnekkin susien kanssa.

Kuva Ahvenanmaalta, niin kaukana että Ruotsin raja seuraavana

Uskomatonta, mutta totta! Niin se aika vain kuluu ja rakaan lapseni kuolemasta ja jäätävästä onnettomuudesta tulee kuluneeksi tämän vuoden elokuussa 2 vuotta! Jotenkin sitä ei saata uskoa koska kaikki tuntuu kuin eiliseltä. Ongelmani ovat pieniä. Painiskelen raha-asioiden kanssa.. Näiltä näkymiltä ulosotto tms. on mkasettu pois ensi vuoden tammikuussa. Onneksi.Tosin jos olisin ollut viisas, niin olisin päästänyt tietyt laskut ulosottoon jo aikeisemmin jotta nyt en painiskelisi järkyttävän (minulle) summan kanssa. Mutta järki ei kulje surussa mukana, sen voin todeta!

Opiskeluni sairaanhoitajksi pitäisi alkaa elokuussa, mieleni tekisi lisää lapsia, toisaalta ei. PElkään jo sitä kun nuorimmaiseni täyttää pelätyt kaksi vuotta. Ja siinä iässä Miina kuoli. Melkein kolme vuotiaana. PAri kuukautta vaille. PElko on aivan hirvittävä, suorastaan paniikin omaista. Mahdanko pystyä opiskelemaan? Täytyy yrittää! Jo oman mielenterveyteni puolesta. 

Olen käynyt ns. harjoittelemassa töissä muutaman vuoron aina kuukaudessa. Takaiskuja on tullut, mutta kaikista on selvitty. Sen tiedän että hoitovapaani päättyessä syyskuun ensimmäisenä en pysty palaamaan nykyiseen työpaikalleni. Siitä ei tule mitään. Työn mielekkyys on kadonnut jo kauan sitten. Teen sitä vain siksi ettei ole muutakaan. Onhan se sentään työtä! Mutta tiedän että en tule jaksamaan sitä loppuikääni ja jos nyt kun täytän seuraavaksi 34 hakeudu jonnekkin muualle niin en pääse ennen elä-ikää sieltä poiskaan. Jollei tule lottovoittoa ja se taas on hirvittävän epätodennäköistä.  Ja aika epätoivoiselta tuo eläiän saavuttaminenkin vaikuttaa nyky-yhteiskunnassa.. 

kirkuvat varmaan erään Oululaisen perheen tragediasta. Se on julmaa. Ei pitäisi kenenkään syvästä surusta tehdä rahaa. Itse henkilökohtaisesti haluaisin lain että lapsien tapaturmaisista kuolemista edes saisi kirjoittaa... Erityisesti kieltäisin tuon keltaisen lehdistön lööppi otsikoinnin. Ei kenenkään leikkimökin palo ja siitä seurannut valitettava kuoleman tapaus ole rahasampo! Tosin nyt liippasi liikuttavan liki omaamme. Meiltä paloi venen ja tyytär, heiltä poika ja leikkimökki! Olen suorastaan järkyttynyt ja en osaa kuin itkeä perheen puolesta.. 

Tänään alkoi taas yksi tukitoimi perheemme eteen. Tosin täsät tuntuu olevan ihan oikeasti hyöytyä. Ohjelman nimi on ihmeelliset vuodet ja tarkoitus on ottaa lapsi huomioon kannustaen ja kiittäen tms. Meille jaettiin jopa tarroja! Se tuntui hivenen hassulle, mutta ehkä se toimii sitten porkkanan tavoin meille aikuisillekkin. Tässsä on ollut vain viimeiset 1,5 vuotta sellaista pyöritystä onnettomuutemme jälkeen että alan pikku hiljaa menettää hermojani! Tuntuu että en ole koskaan kotona. Yksi projekti saadaan loppuun niin toinen alkaa. No itseäni saan syyttää tästä viimeisestä, mutta  tarvitsen jostain myös voimaannuttavan projektin. Tämä ihmeelliset vuodet tuntuvat hyvältä ja meillä oli hauskaa ja sain ihan oikestikkin sieltä jo ensimmäisellä kerralla vinkkejä miten toimia kun dysfaatikko poikani pistää parastaan. 

KElalltakin tuli päätös! Saimme vihdoin vammaistuen korotettuna! Jee! Lääkkeetkin maksavat jo sen verran, puhumattakaat taksit terapiaan ja sitten ihan omat auton käyttökustannukset. Tuntuu että rahan meno on täysin loputonta! Juuri kun pääsee jostain eroon niin toinen lasku tippuu laatikosta. Ja koska en ole käyttänyt rahaa heti onnettomuutemme jälkeen mitenkään järkevästi niin niitä riittää! Olen selvitellyt näitäkin asioita sen toiset 1,5 vuotta. Melkein. En ihan koska aloin tajuta tilanteen vakavuuden vasta ensimmäisen ulosottokirjeen myötä. Tukiryhmässä oli puhetta että kun astuu ostoskeskukseen niin unohtaa kaiken muun. Se on kuin toinen maailma. Ja juuri sitä tein! Vieläkin ihmettelen että miksi minun piti 2010 jouluna ostaa räsynukke jolla oli vain siniset silmät ja vaalea (keltainen) tukka. Aivan kuin neidilläni. Tosin nukke on nyt poikein leikissä.. En voinut sitä antaa pois vaikka niin suunnittelin. Ko. nukke makasi vain pussissaan parisen kuukautta. KAtsoin vain sitä sieltä. Kun tapahtuu jotain todella traagista, niin sitä miettii että kuinka sekaisin vintti voi mennä. Ja vastaus on että todella! 

Odotan yötä ja viestiä äidiltäni kauhulla. Tai en tiedä tät tunnetta, ahdistuneena(?) voisi ehkä olla oikea sana.  Isoisäni on sairaalassa henkihievereissään ja nyt vain odottelen että koska tulee äidiltäni suru uutinen. Pappa ei kuulemma enää hengitä kunnolla ja sormenpäät ovat jo jääkylmät. Eli verenkierto on jo osittain lakannut. Lääkärit olivat tänään soittaneen mummille ja pyytäneet häntä aikaisemmin sairaalaan. Samalla hän oli kysynyt että onko potilaalla lapsia jotta nämäkin voisivat tulla jättämään mahdolliset hyvästit. 

Äitini ja tättini olivat joutuneet sairaalassa pukemaan jopa suojavaatteet yllensä koska erittäin pahan keuhkokuumeen lisäksi pappallani on edelleen verenmyrkyytyksen oireita vatsassa. Tämä on luultavasti on mahdollista. Lääkäri oli vain ilmoittanut että jos sydän pysähtyy, he eivät enää elvytä. Toisaalta se on ihan hyvä koska keuhkuume on vaivannut kohta 3 kk, puhumattakaan parista vakavasta perussairaudesta ja amputoinneista. Eli kaikki mahdollinen. 

Ei ole isoisäni ollut toiminta kunnossa pitkään aikaan. Tosin koska olen todistanut jo kaikkein kamalimman eli oman lapseni kuoleman niin tämä uutinen oli odotettavissa. Sattuu se sitli. En ole täysin kylmä ja kyyninen. Sanoin vain että kun on se hetki että hautajaisia vietetään en ota lapsiani mukaan. He saavat olla sen ajan jonkun toisen huollettavina. Tai vaikka menisin vain yksin, ihan sama. Isoin herra muistaa kyllä siskonsa vastaavat joten en ala rääkkäämään häntä yhtään enempää.